top of page
Etsi
  • Writer's pictureLäpi Koistinen

Noh miltä se tuntuu olla yli 40v ja tehdä näyttely...


Lähdetään näin liikenteeseen:


- On synkkä ja myrskyinen aamu 2.11.1982. Räntä sade pieksee Lappeenrannanan keskus-sairaalan ikkunoita.

Tummaataivasta vasten hohtavan valkoisen sairaalan seiniin heijastuu varjoja jotka muistuttavat armoa pyytäviä aaveita.

Sairaalan sisällä soi puhelimet.

On luojan luoma kaaos .

Tuulen huminan ja puiden rahinan takaa voimme kuulla kuitenkin pienen hennon äänen. Äänen, joka on lapsen itkua.

Lapsi numero 13 on syntynyt -


Ok, ok ehkä miun syntymä ei ollu noin dramaattinen.

Totta on että olin lapsi numero 13 ja satoi räntää, ihan saatanasti :D.


Mut hei 2.11!!!! Onnea minulle ja muille jotka ovat tänään syntyneet <3


Aamusta tapasin työkaveria jolta sain ihanat lahjat (redbullin, ja askin tupakkaa), parasta.


Sitten sain arvovaltaisia vieraita, eli vanhempani Rautjärveltä.

Käytiin katsomassa miun näyttely ja syömässä.

Mie olin niiin otettu että he saapuivat niin kaukaa katsomaan miun pikkuista näyttelyä Pornaisiin.


Mut miltä tuntuu olla 41v....................ei oikeestaan miltään. Se harmittaa etten pääse oikein ikinä viettämään niitä miulle tärkeen/tärkeiden ihmisen kanssa.


Mie kävin suuressa kuopassa 40v syntymäpäivänäni ja sen jälkeen ei enää jaksa kriiseillä.

Miulle ihan saatanan paha paikka oli täyttää 40vuotta, se oli kuolemaan verrattava tunne.

Mut miehä vietin sen just sillee ku ikäkriisistä kärsivä viettää sen.

Istuin autokorjaamolla ja selasin facebook onnitteluita ja luin vittuilu viestejä whatsapp:ista, se päivä ei unohdu miulta ikinä.

Mut se oli tosi iso kokemus miun tulevaisuuteen ja se piti kokee, ei katkeruutta enää :)

Mut tässä sitä ollaan ja mennään etiäpäin 41v mittarissa, enkä haluis ikinä palata taaksepäin.



NÄYTTELY:

Miullahan on huono itsetunto, ja mie olen epävarma itsestäni ja kaikesta mitä teen.

Tän näyttelyn tekeminen ja laittaminen oli todella kaukana miun mukavuusalueesta.

Vittu mitä vuoristorataa oon käyny päänisisällä ton näyttelyn takia:


- "Sie olet paska" -

- "Miks kukaan haluis nähdä noita"-

- "mikä sie luulet olevas" -

- "muistatko kun siulle sanottiin et siulle nauretaan" -


Mie iltasin rukoilin että aamulla kun herään et miun itsetunto olis noussu 200 prosenttia.


Mut mie olen lähes koko kuvaus urani kulkenut yksin, mie en ole verkostoitunu, miulla ei ole kuvaus "kavereita", miulla ei ole ollu oppi-isää, miun idolit kuvausmaailmasta on kuolleet, miulla on aina ollut oma visio, joita kohti on menty välillä perse edellä.


ja mie päätin


Mie olen saatanan ylpee itsestäni mitä olen saanut aikaa tuolla canonilla.

Olen ylpee siitä sitkeydestä että olen jaksanu uskoo itseeni , vaikka muut ei ole aina uskoneet.

Mie myös isällisesti kosketan itseäni olkapäähän ja sanon:

- siun ei tarvii olla maailman paras. Kunhan sie annat itsestäs sen mikä sinulle on 100%, ja seisot selkäsuorana omien kuvien edessä -


Miun näyttely on pieni, ja kuvat ei ole metrisiä, vaan paljon, paljon, paljon pienempiä.

Mut vittu, ne on suoraan miun sydämestä ja rakkaudella kuvattu.


Ne on seinällä, ja lähtee vasta 30 päivä alas.


Menkää kattomaan.


ja kun meette kattomaan niitä, ni seiskää niiden edessä ja tehkää tarinoita päässänne.

Luokaa oma-maailma niille, teidän maailma, teidän tarina.


Mut palataanhan taas astialle, ja jos sieltä löytyy kuva joka osuu ja uppoo, laittakaa vaikka somessa viestiä.


Olkaa ihmisiä ja ihmisiksi!




- Läpi -























44 katselukertaa1 kommentti

Viimeisimmät päivitykset

Katso kaikki
bottom of page